Lattarintasyndrooma – kokemuksiani ja ajatuksiani aiheesta
Marianna Ripatti
Hana-Bi Venäjänsiniset Russian Blue
Teksti: Julkaistu Suomen Venäjänsiniset ryn jäsenlehdessä 3/2012
Mathilda synnytti lauantaina 5.5. illansuussa kolme pentua, kaksi poikaa ja tytön. Pennut syntyivät, kuten Madden aikaisemmatkin pennut, nopeasti ja vaivattomasti. Tyttöpentu ja toinen pojista olivat syntymäpainoltaan pieniä, poika 76 ja tyttö 78 grammaa. Koska Mathildan pennut ovat olleet syntyessään pienenpuoleisia (80 – 85 grammaa) ja pennut olivat hyväkuntoisia sekä virkeitä en ollut matalasta syntymäpainosta huolissani. Ensimmäisinä vuorokausina pennut nostivat painoa 10 – 15 grammaa kukin, joten kaikki näytti olevan pentupesässä hyvin.
Perjantaina 11.5. kiinnitin ensimmäisen kerran huomiota tyttöpennun mielestäni tihentyneeseen hengitykseen. Kun muutaman tunnin päästä tästä huomasin myös pikkupojan hengittävän hieman tihentyneesti, huolestuin hieman. Pennut olivat kuitenkin aktiivisesti nisällä ja imivät, joten päätin jäädä seuraamaan tilannetta. Lauantaiaamuna 12.5. pikkupojan ja tytön painonnousu vaikutti jonkin verran hidastuneilta ja nousun ollessa myös iltapunnituksessa nihkeänpuoleista aloitimme pennuille lisäruokinnan. Hengityksessä sinänsä en nähnyt perjantain jälkeen mielestäni mitään hälyttävää. Hengitystyö oli ehkä hieman tiheämpää kuin kolmannella pennulla, mutta missään nimessä ei vaikeutunutta. Lisäruokinnan turvin pienet pennut nostivat painoa viikonloppuna noin 10 grammaa vuorokaudessa kumpainenkin, ison pojan painonnousu ollen samalla noin 20 grammaa vuorokaudessa.
Maanantaina 14.5. pentujen hengitys muuttui taas tiheämmäksi ja soitin eläinlääkärille. Sovimme, että aloitan pennuille antibioottipistokset ja jatkan jo aloitettua lisäruokintaa, mutta lisään ruokamääriä ja tihennän ruokintakertoja. Pennut saivat myös fysiologista keittosuolaliuosta nahan alle tehostamaan ravinnon imeytymistä. Tiistaina 15.5. huomasin tytön rintakehän olevan selkeästi litistynyt ja, todettuani myös pojan rintakehän olevan “latassa”, ymmärsin, että kyseessä ei ollut esimerkiksi syntymän yhteydessä aspiroitujen nesteiden aiheuttama keuhkokuume vaan pennuillani oli lattarinta.
Kliininen tutkimus eläinlääkäriasemalla vahvisti epäilyni; kahdella pennuista oli lattarinta. Pentujen hengitys oli pumppaavaa ja poikapennulla myös etujalat pyrkivät harottamaan toistuvasti sivulle. Pennuille annettiin klinikalla nahan alle nesteytystä ja päätettiin jatkaa jo aloitettua antibioottihoitoa mahdollisen hengitystieinfektion eliminoimiseksi. Ultraäänellä suljettiin pois palleatyrän mahdollisuus. Sydänäänet olivat kuunnellen normaalit. Kotihoito-ohjeeksi saimme ruokkia pentuja neljän tunnin välein sekä ehdotuksestani kokeilla rintakehän tukemista korsetilla.
Ennen eläinlääkäriasemalle lähtöä olin jo kotona huomannut, että kun kevyesti painoin pennun rintakehää samanaikaisesti molemmilta sivuilta, helpottui pennun hengitys huomattavasti ja poikapennun kohdalla tämä toimenpide myös selvästi korjasi etujalkojen asentoa. Olin lukenut lattarintapentujen kuntoutuksessa käytettävän rintakehää tukevaa korsettihoitoa, ja tulokset ovat olleet myönteisiä. Hoito olisi pelastanut osan pennuista. Soitto kasvattajakollegalle kertoi, että tällaisia korsetteja ei voi ostaa vaan ne tehdään pentukohtaisesti. Hänen lattarintapentuaan oli hoidettu muovivalulla tehdyllä korsetilla. Klinikalta kotiuduttuamme surffasin netissä etsien tietoa “korsettihoidosta”. Pawpeds-kissatietokantasivustolta jo aikaisemmin löytämästäni erinomaisesta lattarintapentuja käsittelevästä artikkelista löysin kuvia pennuista, joiden rintakehää oli tuettua vessapaperirullasta tehdyllä korsetilla. Meidän pennut saivat vessapaperihylsystä tehdyt pelastusrenkaat.
Eläinlääkärin ohjeet lattarintapentujen hoitamiseksi olivat lyhyet ja selkeät; säännöllinen ja riittävän tiheä tukiruokinta – vaikka pentu jaksaisikin imeä itse. Korsettihoitoa kannatti hänen mielestään kokeilla myös. Pentujeni ennusteeksi hän sanoi että kolme ensimmäistä elinviikkoa olisivat kriittisimmät ja kuusi ensimmäistä elinviikkoa kriittisiä eloonjäämisen kannalta. Kaiken A ja O oli pennun ruokinta. Ymmärsin pian, että ainoa järkevä ja tehokas tapa ruokkia pieniä “lattoja” oli ruokkia niitä vatsaan vietävän luokintaletkun avulla. Onneksi olin opetellut letkuruokinnan jo aikaisemmin.
Lattarintasyndroomasta kärsivän pennun rintakehä on litistynyt pystysuunnassa. Litistymisen aste vaihtelee. Vaikeissa tapauksissa rintakehä voi painua sisäänpäin ja/tai selkärangassa voidaan nähdä kuoppa lapaluiden kohdalla. Lattarintapentujen ennuste riippuu siitä miten voimakkaasti rintakehä on litistynyt ja/tai miten hyvin rintakehä palautuu normaaliin asentoon ensimmäisten elinviikkojen aikana. Litistynyt rintaontelo vaikeuttaa ymmärrettävästi pennun hengitystä joten myös imeminen on lattarintapennulle hankalaa. Lattarintapentu hengittää pallean avulla, pumppaamalla. Vaikeutunut hengitystyö kuluttaa paljon energiaa.
Kokemukseni mukaan lattarintapentu tarvitsee aina lisäravintoa. Väärästä hengitystekniikasta johtuen pennulla voi olla suuria vaikeuksia oppia ottamaan ruokaa pipetistä tai pullosta ja pullolla ruokittaessa pennun riski vetää maitoa keuhkoihinsa on merkittävästi suurempi kuin ei-lattarintapennulla. Letkuruokinta on turvallinen, nopea ja tehokas tapa ruokkia näitä pieniä taistelijoita.
“Pienten tyyppien” ruokintaohjelma 10 vuorokauden iässä oli seuraava: emonmaidonvastiketta painonmukaisesti laskettuna ja jaettuna kerta-annoksiin, ruokinta neljän tunnin välein vuorokauden ympäri. Jukan oli helpompi tulla töistä ruokkimaan pentuja päivällä, joten päiväohjelmamme muodostui sellaiseksi että Jukka huolehti pentujen syötöt päivisin ja minä öisin.
Korsettihoidon ja tehostetun ruokinnan myötä pienten tyyppien painot lähtivät taas uuteen, kauniiseen nousuun. Pentujen motoriset taidot kehittyivät koko ajan, silmät ja korvat avautuivat ja kiinnostus ympäristöstä lisääntyi tavanomaisen kehityksen mukaisesti. Pennut sietivät korsettejaan hyvin eivätkä nämä haitanneet pentujen liikkumista, ryömimistä ja puuhastelua pesässä. Myös Mathilda hyväksyi korsettilapsensa.
Pentujen tultua reilun kahden viikon ikään ja hengitystyön normaalistuessa siirryin ruokkimaan niitä varovaisesti ruiskulla, jonka päässä oli ns.nisätutti. Pennut oppivat imemään tutista ja erityisesti poika “Io” imi tuttia hanakasti ja nälkäisenä.
Pentujen täyttäessä kolme viikkoa tytön vointi oli kohentunut hienosti ja myös pojan lattarintatila oli parempi kuin lähtötilanteessa. Tytön tilanne näytti mielestäni vakaalta ja uskoin tämän mahdollisuuksiin, mutta Io-pojan tilanne mietitytti minua. Iolla näytti olevan edelleen ongelmia takajalkojen kanssa, jotka tuntuivat hieman “voimattomilta”. Pennun olisi pitänyt jo tässä iässä ottaa enemmän jaloillensa. Olin kovasti kiintynyt tähän valoisaan, suurisilmäiseen pieneen taistelijapoikaan. Meillä oli tapana “nenutella” syöttöjen ja muiden hoitotoimenpiteiden yhteydessä ja olin huolissani pienen tyypin mahdollisuuksista.
Ion vointi huononi, kuitenkin hieman yllättäen, loppuviikosta perjantaina. Etujalat, jotka olivat jo asettuneet kauniisti sivulle, hakeutuivat taas ns. uimariasentoon. Pennun selkään, lapaluiden väliin, ilmestyi näkyvä kuoppa ja korsetista huolimatta pennun hengitys muuttui jälleen pumppaavaksi. Io valitti ja emo kantoi sitä pois pesästä. Io nukkui pois lauantaina 26.5., samana päivänä, jona Superkuu-pentue täytti kolme viikkoa.
Ion antaminen pois on ollut yksi vaikeimmista asioista, joita olen kasvattajaurallani kohdannut. Sitä tunnemyrskyä, kun eläinlääkärin sanat kertovat eutanasian olevan ainoa vaihtoehto, ei voi sanoilla kuvata. Io osoittautui lyhyen elämänsä aikana sitkeäksi taistelijaksi, jonka valloittava ja valoisa luonne valaisi koko pentulaatikon. Pientä Io-poikaa ei kuitenkaan oltu tarkoitettu tähän elämään. Io ei jaksanut pidemmälle. Io jätti sydämeeni kissanelämän kokoisen tassunjäljen. Tassunjäljen, joka säilyy siellä aina.
Pieni tyttö, Venuksen kuu, “Mona” selvisi kriittisistä viikoista, jatkoi kasvua ja kehitystä ja jäi henkiin. Monan hoitoa jatkettiin aiempaan malliin ja pennun täyttäessä neljä viikkoa jätimme korsetin kokonaan pois. Mona ei enää tarvinnut pelastusrengasta ja vessapaperihylsytkin alkoivat käydä aivan liian pieniksi kasvavalle pennullemme. Monan rintakehä oli minun silmiini palautunut normaaliksi eikä tuntunut veli Europaan verrattaessa käteenkään poikkeavalta Monan ruokahalu oli hyvä, joten tukiruokintaa ei myöskään enää tarvittu. Elämä normaalistui pentulaatikolla vaikeiden ensimmäisten viikkojen jälkeen.
Mona ja veli “Jani-Petteri” saivat ensimmäiset rokotukset yhdeksän viikon iässä. Eläinlääkärimme oli erittäin tyytyväinen näkemäänsä. Kliinisessä tarkastuksessa havaittiin Monan rintakehän asettuneen erittäin hyvin, yleistutkimuksessa tehtävässä arviossa rintakehän tilavuus vastasi normaalia. Mona oli eläinlääkärin mielestä ikäisekseen kehittynyt hyvin. Tehosterokotuksessa neljän viikon kuluttua tilanne oli erittäin hyvä. Monan paino on kehittynyt edelleen hyvin eikä yleistutkimuksessa havaittu terveydellisesti poikkeavaa. Veli Europa, “JP”, “Jani-Petteri”,kasvoi ja kehittyi normaalisti. Mona ja Jani-Petteri “Maxime” ovat muuttaneet nyt omiin koteihinsa.
Vaikeiden ensimmäisten viikkojen jälkeen nautin suunnattomasti kesästä Monan ja Jani-Petterin kanssa. Näin toki pentujen kasvavan ja kehittyvät ulkonäöllisesti hyvään suuntaan. Nämä olivat kuitenkin toissijaisia seikkoja. Superkuu-pentujen kohdalla ei kuitenkaan mittailtu nenän suoruutta tai kulman lyhyyttä, ei arvioitu pään syvyyttä tai turkin tiheyttä. Meille riitti, että pennut olivat tässä, meillä, meidän kanssa leikkimässä.
“Mistä kaikki oikein johtui?”
Mathildalla oli ollut kahdet pennut ennen kevätpentuja ja nämä pennut ovat kaikki terveitä. Myös isäkissa Lekanilla on useampi pentue ja kaikki pennut ovat tietääkseni terveitä. Lattarintasyndroomasta (Flat Chest Kitten Syndrome – FCKS) löytyy helposti tietoa googlaamalla. Kirjallisuuden mukaan oireyhtymää tavattaisiin erityisesti burmilla ja bengaleilla mutta sitä esiintyy myös muilla roduilla, myös venäjänsinisillä. Onneksemme lattarintasyndrooma ei ole rodussamme ongelma, tavatut tapaukset ovat olleet yksittäisiä. Tiesin Suomessa muutaman lattarintapennun ja tiesin myös muutamasta pennusta ulkomailla. Olin kuullut pennu(i)sta, jo(i)lla on “oudot jalat” sekä pennusta, jolla olisi kyfoosi eli painauma selkärangassa, lapaluiden alla. Nyt, oman lattarintapentueeni jälkeen, olen kuullut uusista lattarintatapauksista venäjänsinisessä rodussa, sekä Suomessa että ulkomailla. Olen sitä mieltä, että lattarinnat, “uimaripennut”, “selkärankakuopat”, “selkärankaknikit” kuulunevat kaikki samaan ongelmavyyhtiin ja geneettinen komponentti on tässä merkittävä tekijä. Toki myös emon ravinnolla, ravitsemustilalla ja/tai muilla ympäristötekijöillä voi olla tekemistä oireyhtymän kanssa, mutta itse uskon ongelman perinnöllisyyteen. Muiden kasvattajien kanssa aiheesta jutellessani yhdistäviä ulkoisia tekijöitä on ollut mm emon huono ruokahalu tiineyden aikana ja pentujen pienikokoisuus. Mutta johtuuko emon huono ruokahalu heikoista sikiöistä vai päin vastoin, sitä ei voi sanoa. Geenitutkija Hannes Lohella on käynnissä kissojen lattarintatutkimusprojekti, joten myös tutkijat lähestyvät aihetta perinnöllisyyden näkökulmasta.
Lattarintasyndrooma ei ole luuston ongelma. Kyseessä on vakava, pennun elämää uhkaava oireyhtymä, “sairaus”, jonka syntymekanismia ei täysin tunneta. Hoitaessani pieniä tyyppejä kiinnostuin ymmärrettävästi aiheesta ja luin siitä kaiken mahdollisen löytämäni tiedon. Aina viime vuosiin saakka on lattarintaoireyhtymän ajateltu johtuvan kylkivälilihasten spasmista, joka saisi aikaan rintalastan litistymisen, mutta uusimpien tutkimustulosten mukaan kyseessä olisikin keuhkojen ongelma; tila, jossa keuhkot “romahtavat kasaan”. Syystä, jota ei vielä täysin ymmärretä, keuhkot eivät pennun ensimmäisten hengenvetojen aikana ventiloidu kunnolla ja tämän seurauksena keuhkoihin muodostuu atellektaasia eli tulehduksellista “suttua”, joka aiheuttaa keuhkojen kasaan painumisen. Huonosta ventilaatiosta johtuen rintaonteloon kehittyy alipainetila, joka vetää rintakehän “lattaan”. Keuhkojen kasaan painumiseen johtavia syitä voi olla useita, mutta merkittävin lienee pennun alikehittyneisyys. Tervekin kissanpentu on syntyessään vielä melko lailla alikehittynyt, mm. silmät ovat vielä kiinni, korvakäytävät ovat vielä kiinni. Pennulta puuttuu lämmönsäätelykyky. Muuten täysin normaalisti kasvanut ja kehittynyt pentu syntyy keuhkojensa osalta keskosena. Myös syntymäpainolla lienee osuutta lattarintatilan kehittymiseen. Lattarinnan aste vaihtelee. Osalla pennuista rintalasta on litistynyt vain alaosastaan mutta vakavissa tapauksessa koko rintakehä on litistynyt ja pentu näyttää siltä kuin sen päälle olisi astuttu.
Tuulettuakseen kunnolla tulee keuhkojen ja keuhkorakkuloiden avautua pennun ensimmäisten hengenvetojen aikana. Vetäessään henkeä ensimmäisen kerran pentu, kuten ihmislapsi, ääntelehtii. Jos näin ei tapahdu, voisiko tämä altistaa lattarintatilan kehittymiselle? Vanha kunnon “jaloista roikottaminen ja pepulle läpsäisy” pätisi siis myös kissanpentuja kätilöidessä? Kasvattajan tulisikin varmistaa, että vastasyntyneen hengitystiet ovat kunnolla auki ja pennut ääntelehtivät reippaasti ensimmäisten hengenvetojen yhteydessä.
Omien kokemusteni myötä ajatus huonosti ventiloituvista keuhkoista kuulostaa hyvin loogisilta ja järkeenkäyviltä. Teoria tulee myös omaa käsitystäni lisäruokinnan tärkeydestä. Jotta vauvojen keuhkot vahvistuisivat, ihmiskeskoset laitetaan synnyttyään happikaappiin. Kissanpentuja hoidetaan harvemmin keskoskaapista käsin, joten ainoa keino auttaa pentua siinä, että keuhkojen kehitys jatkuisi syntymän jälkeen, on tukea keuhkojen kehitystä ravinnon avulla. Keuhkoja vahvistamaan tarvitaan “rakennuspalikoita solutasolle”. Tarvitaan valkuaisaineita, rasvoja ja aminohappoja. Koska lattarintapennun energiankulutus on vaikeutuneesta hengitystyöstä johtuen moninkertainen terveeseen sisarukseen verrattuna, väitän, että pennun oma ravinnonotto ei riitä korjaamaan vaurioita solutasolla. Pentu tarvitsee lisäruokintaa. Tarvitaan korkealaatuisia proteiineja, tarvitaan hyviä rasvoja, tarvitaan vitamiineja. Korsettihoidon avulla voidaan muovata vielä pehmeää rintakehää asentoon, jossa keuhkoille saadaan enemmän tilaa ja täten helpotetaan pennun hengitystyötä, Näin energiaa säästyy itse toipumiseen. Usein tarvitaan myös antibioottihoitoa estämään sekundaarisia keuhkotulehduksia. Ruokkiessani pentuja intensiivisesti kahden viikon ajan ja seuratessani niiden taistelua läheltä vahvistui näkemykseni siitä, että ellei pentua tarvitse välittömästi lopettaa kannattaa sitä yrittää auttaa. Mitkään hoitotoimenpiteet eivät kuitenkaan paranna lattarintapentua jos pennulla itsellään ei ole kapasiteettia korjata tilannetta, mutta ruokkimalla pentuja korkealaatuisella emonmaidonvastikkeella kasvattaja tukee pennun omaa työtä tuomalla juuri niitä rakennuspalikoita sinne solutasolle, jossa keuhkojen kehityksen tulee jatkua. Jossa tilan täytyy korjaantua – jos se on korjaantuakseen.
Uskon myös, että korsettihoidolla saadaan aikaan hyviä tuloksia ja yhdistettyä hoito tarkkaan ja huolelliseen ruokintaan voidaan lattarintapentuja pelastaa. Lattarintatilaan liittyy usein sisäelimien epämuodostumia ja/tai sydänongelmia, mutta silloin kun näin ei ole, voi lattarintapentu ja/tai lattarintatilasta selvinnyt pentu elää hyvän ja pitkän elämän lemmikkikissana. Kasvatukseen lattarintapentua tai lattarintatilasta selviytynyttä pentua ei tietenkään tule käyttää.
Tietoa lattarintasyndroomasta löytyy siis helposti, mutta se mitä itse kaipasin pieniä sinisiä tyyppejä hoitaessani, oli vertaistuki ja käytännön tuki esimerkiksi korsettihoidon toteuttamisessa. Huomasin, että näistä pikku latoista puhutaan hyvin vähän. Jotta tieto lisääntyisi ja kokemukseni auttaisivat mahdollisesti muita samojen kysymysten kanssa kamppailevia kasvattajia, halusin kertoa Ion ja Venuksen kuun tarinan. Jos yksikin jaettu kokemus pelastaa yhden pienen lattarintapennun ja/tai antaa uskoa ja toivoa tätä hoitavalle kasvattajalle, on tarinan kertominen ollut sen arvoista. En ole eläinlääkäri vaan edellä oleva perustuu siihen tietoon mitä lattarintasyndroomasta löysin kirjallisuudesta ja internetistä sekä omiin kokemuksiini, havaintoihini ja päättelyihini pieniä tyyppejä hoitaessani. Haluan myös alleviivata, että hyvän eläinlääkärin apu on lattarintapentuja hoidettaessa kullanarvoista.
Jokainen kasvattaja kiintyy varmasti joihinkin pentuihin enemmän kuin toisiin. Minulle ja meille jokainen Hana-Bi-pentue on ollut rakas, mutta täytyy myöntää, että kesä Superkuu-pentueen kanssa on ollut yksi ikimuistoisimmista. Ei ainostaan siksi, että pentueen ensimmäisiin viikkoihin mahtui niin suuria vaikeuksia ja suurta surua vaan siksi, että pentueessa kasvoi kaksi aivan ihanaa pientä sinistä. Mona ja Jani-Petteri, joka sai uudessa kodissaan nimen “Maxime” toivat meille paljon iloa ja onnen hetkia kesän aikana. Pennuista luopuminen oli vaikeaa, mutta koska tiesin niiden saavat hyvät, omat kodit, sekoittui luopumiseen iso joukko onnenkyyneleitä. Maxime muutti tähän lähelle, Teemun ja Laurin kotiin Meilahtiin ja Mona muutti Nurmekseen, jossa jakaa kotinsa Leilan kanssa.
Haluan kiittää kasvattajakollega Kaisa Kajantoa alkuvaiheen neuvoista korsettihoitoon liittyen sekä kissaklinikka CatVetin henkilökuntaa kaikesta eläinlääketieteellisestä avusta. Kiitän myös Mevet-eläinlääkäriaseman päivystystä.
Lopuksi, ei ole niin suurta kiitosta, jonka voisin ystävälleni Anulle välittää avusta, tuesta ja myötäelämisestä Ion viimeisellä matkalla ja pois nukkumisen hetkellä.
“Korsettihoidosta”
“Lastoittamalla” pentu erityisesti tätä tarkoitusta varten valmistetulla korsetilla auttaa rintakehää asettumaan enemmän normaaliin asentoon. Rintaonteloon saadaan keuhkoille enemmän tilaa jolloin pennulla on helpompi hengittää. Hoitomuodosta on eriäviä mielipiteitä; osa eläinlääkäreistä on sitä mieltä, että tästä ei ole apua pennun ennusteeseen, mutta uusimmat kokeilut ja kokeneet kasvattajat ovat raportoineet päinvastaisia tuloksia. Hoidettaessa lattarintapentua korsetilla tulee kuitenkin olla varovainen. Korsetin tulee tukea pennun rintakehää juuri oikeasta paikasta ja riittävästi, mutta ei puristaa eikä painaa rintakehää liikaa. Väärin hoidettaessa rintalasta voi painua sisäänpäin, joka on pennulle hengenvaarallinen tila. Kysy siis aina eläinlääkärin neuvoa ennen kuin aloitat pennulle korsettihoidon. Pennun ja emon tulee myös “hyväksyä” korsetti. Osa pennuista ei siedä liiviä. Jos korsetti vaikeuttaa pennun olemista tai nisälle hakeutumista tai jos emo häiriintyy pennun päälle puetusta korsetista, tulee hoitokokeilusta luopua. Pennun stressi voi edesauttaa pennun menehtymistä ja emon kokema stressi vaarantaa koko pentueen hyvinvoinnin.
Meidän pennut saivat yllensä vessapaperirullan hylsystä tehdyt pelastusliivit. Vessapaperirullahylsy on materiaalina riittävän napakka, mutta samalla hengittävä ja joustava. Paitsi, että hylsy tukee ja muovaa pennun rintakehää sivuilta, hylsyn pyöreä muoto auttaa ottamaan vastaan pennun painoa eikä näin, pennun maatessa vatsalla tai imiessä, litistyneen rintakehän päälle kohdistu painetta. Pelastusliivien tekeminen onnistui helposti. Mittasin pennun ja leikkasin hylsyn sopivan kokoiseksi tukemaan pentua koko rintakehän pituudelta. Muotoilin hylsyn pään puoleisen pään siten, että hylsyn reuna ei painanut pennun kurkkua ja pentu pystyi liivi päällä liikuttelmaan päätään vaivattomasti. Etutassuja varten leikkasin hylsyyn “hihansuut”. Pujotin rullan pennun ylle ja sidoin sen selän puolelta kiinni. Nauhat tein sideharsosta. Kokeilin myös kanttinauhaa, mutta totesin sen olevan liian tiukkaa ja joustamatonta. Sideharsolla solmitut solmut antoivat sopivasti periksi pennun liikkuessa ja kasvaessa. Haastavinta oli arvioida rintakehään kohdistuvan puristusvoiman määrä; riittävästi, mutta ei missään nimessä liikaa. Sormieni ja käsieni herkkyyden sekä pentua ”lukemalla” onnistuin tässä mielestäni hyvin. Korsetti tuki ja muovasi pennun rintakehää molemmilta sivuilta sopivasti. Pennun oli vaivatonta olla vaikka sillä oli päällänsä napakka “pahvirulla”. Pentu söi ja liikkui pesässä normaalisti. Pennuista näki, että niiden oli helpompi hengittää pelastusliivit yllä. Otin korsetin pois päivittäin ja tarkastin pennun ihon painaumien ja hiertymien varalta. Samalla, pentujen ottaessa ilmakylpyjä, hieroin varovasti niiden jalkoja, kylkiä ja selkärankaa. Ioa ja Monaa hoidettiin korsettihoidossa noin kolme viikkoa. Tässä ajassa vaihdoin korsetit uusiin muistaakseni kolme kertaa. Vessapaperirullahylsy pehmeni ihon hikoillessa ja pentu kasvoi korsettinsa sisällä.
Oman kokemukseni perusteella korsettihoitoa kannattaa kokeilla lattarintapentua hoitaessa. Korsetin muotoilu ja oikea sitominen vaativat pientä totuttelua ja olisi hyvä, jos kasvattajalla olisi hoidon aloitusvaiheessa tukenaan kokeneempi kasvattaja.
“Syöttöletkulla syöttäminen”
Syöttöletkulla syöttämisen oppii yleensä helposti. Tarkoitukseen suunnitellulla letkulla syöttäminen on ehdottomasti turvallinen keinoruokintamenetelmä. Syöttämistä varten mitataan letkun pituus pennun suupielestä kylkikaaren taakse ulottuvaan alueeseen. Letkuun merkitään oikea kohta (pituus) vedenkestävällä tussilla. Pentua pidetään käden sisässä niin, että peukalolla ja etusormella hallitaan päätä noin leukanivelen kohdalta. Pentu voi olla esim. pöydällä tai käsissä, mikä tuntuu luontevimmalta tavalta. Letkua pujotetaan tasaisesti ja hiljaisesti sisään merkkiin asti, mitään vastustusta ei saa tuntua. Kun on päästy merkkiin asti, letku on mahalaukussa. Nyt voi antaa hitaasti vastiketta suoraan mahalaukkuun. Jos haluat olla erityisen varovainen, voit kokeilla pienen vesitilkan kanssa tuleeko yskänrefleksiä. Jos letkua laitettaessa tuntuu minkäänlaista vastustusta, on letku otettava pois ja aloitettava kokonaan uudelleen. Vastuksen tuntuminen saattaa aiheutua siitä, että letku on mennyt hengitysteihin. Pennuilla on tosin yleensä hyvä nielemisrefleksi, joten letku ei ihan helposti mene hengitysteihin.
Omalta eläinlääkäriltäni kuulin erinomaisen muistisäännön lisäämään omaa varmuutta letkun vatsalaukkuun viemistilanteessa. “Kun pentu huutaa letkua vatsalaukkuun vietäessä, on letku oikeassa osoitteessa. Silloin kun letku menee keuhkoihin, pentu ei pysty huutamaan”. Parasta olisi, jos pääsisi opettelemaan letkutuksen jonkun kokeneen seurassa.
Lähde: Kissaklinikka Felina